Olympiadissa uusista unelmista totta!


Päivälleen tasan viisi vuotta sitten pakkasin laukkuani ja tein lähtöä Suomen Ampumaurheiluliiton toimistolta kohti kotia Turkuun. Olin työskennellyt liiton toimistolla Helsingissä kesän ajan Rio-projektini päätyttyä. Sen aikaisia ajatuksia ja tunteita voit lukaista silloisesta blogistani "Urheilen. Siis olen?"


Olin seikkaillut urheilijan polulla yhteensä parikymmentä vuotta. Olin opiskellut ja urheillut, olin ollut palkkatyössä ja urheillut, olin ollut yrittäjä ja urheillut ammattilaisena. Olin toteuttanut haaveeni ammattilaisuudesta ja päässyt Suomen parhaimmistoon silloisissa naisampujissa. Olin ollut reissun päällä noin 200 vuorokautta vuodessa.


Urheilu-urani jatkoa pohtiessani ajatusmaailmassani oli tuolloin vain neljän vuoden aikajaksoja. Muistan, että vaihtoehdot olivat, että joko jatkan matkaa seuraavat neljä vuotta tai en lainkaan.


Olympialaiset kaartaa loppusuoralle - niin minäkin!


Yksi suuri vaikutin urheilu-urani päätökseen oli toive omasta perheestä.


Olin saanut seurata myös ystäväni prosessia, kun hän teki comebackia lapsen saatuaan. Ystäväni imetti kuopustaan pukukopissa treenien välissä maajoukkueleirillä ja muutoin hänen eläköitynyt isänsä hoiti lasta, jotta ystäväni sai treenatuksi. Hän mahtoi jaksaa meininkiä vajaan vuoden. Olin nähnyt maailmancupeissa, kuinka äidit imettivät lapsia varustetarkastusjonossa. Minusta se ei ollut kummankaan elämää. Myöskään talouden näkökulmasta en osannut tehdä moista laskutoimitusta, miten se olisi mahdollista oman vuosibudjettini huomioiden.


Toisaalta pohdin, että olisinko valmis uhraamaan moisen asian urheilun puolesta? Tahtotila omaan perheeseen vei voiton - olihan lasissa 32 vuotta.


Katsellessani olympialaisia tänä kesänä pohdin, kuinka paljon voi ihmisen elämä muuttua viidessä vuodessa ja tunsin syvää kiitollisuutta.


Ilokseni saan tänään kirjoittaa tätä blogautusta raskausviikolla 27 ja kertoa teille, että tällä tietoa jään lokakuun puolessa välissä äitiyslomalle. Tunnen potkuja vatsassasi ja näen vauvan liikkeet mekon läpi. Kiitän itseäni ja kumppaniani rohkeudesta tämän uuden elämän äärellä. Unohtamatta tietenkin asiakkaitani, jotka kaikki ovat suhtautuneet mykistävällä ymmärryksellä tulevaan muutokseen!


Viimeistä kolmannesta siis viedään ja ajattelin, että jatkossa kirjoittaisin myös kokemuksistani yrittävänä äitinä. Mitäs siihen tuumatte? Olisiko siitä apua jollekin muullekin?

50 views0 comments